Kirjoitelmia Oulun osaston jäseniltä, uusin ensimmäisenä.

Sisällysluettelo:
Suomesta tulee Suomi (Risto Nordman 23.1.2023)
Kanssamatkustaja (Risto Nordman 23.1.2023)

————–

SUOMESTA TULEE SUOMI (Risto Norman 23.1.2023)

Olipa kerran Ruotsi-Suomi, niinhän suomalaisille koulussa opetetaan. Ja olihan se tietysti komeaa kun suomalaiset hakkapeliitat hävittivät ja tuhosivat saksalaisia kyliä ja kaupunkeja senaikaisen suurvallan riveissä taistellessa. Tosin sen aikaisessa Tukholmassa valtakunta oli nimeltään Sverige, mutta kun kuninkaan nimissä pahantekoon komennetut nuoret suomalaismiehet osoittautuivat varsin tehokkaiksi, niin myöhemmät, etenkin suomalaiset historioitsijat ovat mielellään liittäneet suurvallan nimeen myös Suomen. Olihan Suomi sentään huomattavan suuri maakunta; vai pitäisikö sanoa herttuakunta Juhana-herttuan aikaan viitaten. Mutta sitten tuli muutos – sitten tuli Aleksanteri.

Olipa kerran Aleksanteri

Historian kirjat sanovat, että Aleksanteri on valtansa huipulla maailman mahtavin hallitsija. Siltähän se näytti, olipa se Aleksanteri sitten Suuri tai Ensimmäinen. Jos sitä mahtavuutta menee hallitulla maa-alalla mittaamaan, niin ensimmäinen Aleksanteri oli suurempi, mutta ei hänestä voinut suurta tulla, koska suuri oli elänyt ensiksi ja saanut lisänimensä paljon ennen ensimmäisen syntymää. Tokihan itsensä Napoleonin voittamisesta voitaisiin antaa vaikka kuinka komeita lisänimiä, mutta ei niistä taida nimi enää paremmaksi muuttua – ensimmäinen on aina ensimmäinen. Tokihan historia tuntee paljon muitakin Aleksantereita, esimerkiksi 1200-luvulla elänyt Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski, jonka mukaan Aleksanteri Ensimmäinen on tiettävästi nimetty, mutta onhan niin, että Aleksanteri Suuren kaima on aina Aleksanteri Suuren kaima.

Ensimmäisen Aleksanterin valtakunta oli todella valtavan kokoinen, vaikka ei siellä lopulta hänen valloituksiaan ollut kovinkaan valtavasti; oli pieni ja takapajuinen Suomi, oli Bessarabia ja oli muitakin Aleksanterin mielen mukaisia rajansiirtoja, mutta Aleksanterilla oli ollut mummo, joka oli vallannut muita maita niin pontevasti, että maan asukkaista ei venäläisiä ollut enää ihan puoltakaan. Siitä hyvästä mummo oli saanut lisänimen suuri; nimihän oli vapaasti käytettävissä, koska maailmanhistoria ei tunne muita merkittäviä Katariina-nimisiä soturikuningattaria. Maan valtavasta koosta seurasi lisäksi se, että menipä minne vaan, niin aina oli pitkä matka. Ja kalliiksihan olisi Aleksanterille tullut niille selkosille joka paikkaan hyviä teitä tehdä, minkä voisi venäjäksi ilmaista vaikka sanomalla доро́ги до́роги, siis että tiet ovat kalliita. Näinhän se on yhä edelleen, eikä siihen tsaarien muuttuminen pääsihteereiksi ja sittemmin presidenteiksi ole muutosta tuonut, niin kuin jokainen automatkoja Venäjälle tehnyt on joutunut toteamaan.

Ja Aleksanterilla oli mummo

Aleksanterin mummo oli syntyjään preussilainen prinsessa, ja hänen nousunsa Venäjän yksinvaltiaaksi on niin ihmeellinen tarina, ettei vastaavaa taida löytyä mistään satukirjasta eikä edes Hollywoodin valtavasta filmituotannosta. Mummon juurista taas johtui se, että niin Venäjän, Preussin kuin Itävallankin monarkit puhuivat samaa kieltä, ja kun siinä välissä ollut Puola-Liettuan imperiumi alkoi tuntua liian demokraattiselta, niin monarkit päättivät jakaa koko valtakunnan keskenään. Ensimmäinen, pienempi jako tehtiin jo ennen Aleksanterin syntymää, mutta kahden seuraavan jaon aikoina hän on ollut 14- ja 16-vuotias, siis juuri siinä iässä, missä ihmisen maailmankuva alkaa oikeasti muodostua. Hän siis varttui aikuiseksi maailmassa, missä Puola oli pyyhitty pois Euroopan kartalta.

Ja Ruotsissa elettiin kustavilaista aikaa

Sekaantui Aleksanterin mummo muihinkin sotiin. Vanha arkkivihollinen Turkki ajettiin lopulta pois Krimiltä ja koko Mustan meren pohjoisrannikolta; siihen sotaretkeen toi Ruotsin kuningas Kustaa III oman pikantin lisänsä, kun hän meni julistamaan sodan Venäjälle juuri kun sen koko armeija oli etelässä. Aleksanteri oli tuolloin kymmenvuotias. Kustaan tarkoituksena oli ollut vallata takaisin Isonvihan ja Hattujen sodan myötä menetettyjä alueita, mutta ei hänen sotansa mennyt ihan putkeen. Aleksanterin mummolla riitti reservejä vielä valtakunnan luoteiskulmaankin, ja kun Kustaan sota alkoi lopulta kääntyä maa-alueiden menettämisen puolelle, alkoi Ruotsin kuninkaalta löytyä rauhantahtoa. Kustaan onneksi Aleksanterin mummo halusi vallata maita etelämpänä eikä hän ollut suomalaisista peräkylistä kovin kiinnostunut. Sodassa saatiin sankarivainajia, mutta raja pysyi entisessä paikassaan; siis että Hattujen sodassa Venäjään liitetyt Savonlinna ja Hamina pysyivät Venäjän puolella.

Kun sotiminen ei oikein suju, niin sehän syö kuninkaan suosiota. Ja kun paremmissa piireissä alkoi levitä käsitys, että olisi maan edun mukaista hankkiutua eroon koko kuninkaasta, niin löytyi joukko upseereita, jotka päättivät lähteä suoran toiminnan tielle. Ajattelu meni lähinnä niin, että ollaan isänmaanystäviä kun murhataan kuningas. Aleksanteri oli 14-vuotias kun tuli tieto kolmannen Kustaan murhasta Tukholmassa. Ajat olivat kuitenkin muuttumassa, ja tuleva muutos oli lopulta raju. Kolme vuotta ennen Kustaa kolmannen murhaa tapahtui Pariisissa Bastiljin valtaus, mikä aloitti Ranskan suuren vallankumouksen.

Vallankumous liberté-égalité-fraterité-hengessä oli tietysti kaikkien kruunupäiden, ei pelkästään Aleksanterin mummon, kauhistus. Eikä Ruotsikaan kolmannen Kustaan murhan myötä päässyt eroon kustavilaisesta tyylistään, vaan hänen poikansa Kustaa IV Adolf peri kruunun niin kuin tapoihin kuuluu – vaikkei poika tuolloin ollut kuin vasta 13-vuotias – vuotta nuorempi kuin Aleksanteri. On tietysti selvää, ettei 13-vuotias teinipoika mikään todellinen hallitsija voi olla, vaan tosiasiallisesti asioita hoitaa sijaishallitsija, jollaisena aivan alussa toimi kuninkaan setä.

Avioliittodiplomatiaa

Nuorelle kuninkaalle piti tietysti löytää kuninkaallinen puoliso, ja koska yhteinen vihollinen – tällä kertaa siis Ranskan vallankumous – on todella tehokas yhdistävä tekijä, niin tätä puolisoa voitiin ajatella haettavan myös venäjältä. Aleksanterilla oli pikkusisko Aleksandra, joten mummo saattoi alkaa suunnitella, että hän voisi avioliiton avulla rauhoittaa imperiuminsa luoteiskulman. Hän halusi valloittaa ja hallita viljavia maita Puolasta ja Ukrainasta eikä tuntenut mitään vetoa pohjoiseen, maahan kylmään, sohjoiseen, mutta olihan se melkoinen riesa kun sieltäpäin oli säännöllisin väliajoin tunkemassa Ruotsin kuninkaan armeija hänen Pietariaan kohti. Tämä luoteiskulman rauhoittaminen on asia, minkä Kekkonen keksi uudestaan ja markkinoi sitä varsin menestyksekkäästi sekä Hruštšoville että Brežneville, mikä lopulta innosti lähes kaikkia talouselämän napamiehiä ryhmittymään Kekkosen taakse.

Neuvottelut Kustaan ja Aleksandran avioliitosta edistyivät niin pitkälle, että syyskuussa 1796 oli määrä pitää komeat kihlajaiset Pietarin Talvipalatsissa. Sulhanen oli 17 ja morsian 13, ja kaiken piti tapahtua niin kuin satuhäissä konsanaan. Vaan eipä tapahtunut: Aleksandra oli maansa tavan mukaan ortodoksi, eikä hän eikä hänen mummonsa halunneet lähteä sitä muuksi muuttamaan. Kustaalle tämä oli kova ehto, jota hän ei protestanttina ja periaatteen miehenä lopulta voinut hyväksyä. Voi tietysti kysyä, että kuinka paljon nuorilla oli ymmärrystä eri uskonnoista, ja kuinka paljon valtapolitiikan kyllästämä vanhempi polvi oli luomassa heille paineita toimia niin kuin heidän asemassaan tuli toimia. Niinpä sitten Aleksandra odotti sulhasen tuloa mummonsa ja muun kutsuvierasväen kanssa täysissä juhlatamineissa peräti neljä tuntia, mutta kuningas ei kihlajaisiinsa koskaan ilmaantunut. Mikä skandaali! Morsian vetäytyi lopulta itkien omiin tiloihinsa, ja mummo otti asian niin raskaasti, että sai aivohalvauksen. Tätä ensimmäistä halvausta ei ole kuvailtu kovin vakavaksi, mutta parin kuukauden päästä tuli uusi, joka olikin sitten letaali. Näin 18-vuotias Aleksanteri pääsi todistamaan sisarensa häpeää ja mummonsa kuolemaa, joiden molempien aiheuttajana hän saattoi pitää Ruotsin vasta 17-vuotiasta kuningasta Kustaa IV Adolfia. Historian kirjat eivät kerro, miten paljon tämä oli vaikuttanut Aleksanterin myöhempiin päätöksiin, mutta tuskinpa se saattoi jäädä
kokonaan vaikuttamatta.

Aleksanterista tulee ensin tsaarinpoika

Venäläisessä sadussa prinssi on царевич, tsarevitš, tsaarinpoika, ja aivan niinkuin prinsseistä voidaan kruunata kuninkaita, niin myös tsaarinpojista voidaan kruunata tsaareja. Mummo oli tosin kaavaillut pojanpojastaan itsensä seuraajaa, mutta kun vielä aikuisuutensa kynnyksellä oleva Aleksanteri ei ollut oikein innostunut asiasta, niin hänen isänsä pääsi kiilaamaan väliin. Vähän kiilaamalla se todella tapahtui, vaikka ei siitä mitään aseellista yhteenottoa koskaan tullutkaan. Isä, Pavel I, tai suomalaisittain Paavali I, oli viimeinen Romanov-dynastian tsaari joka tsaariksi todella halusi; Aleksanteri, samoin kuin kaikki hänen seuraajansakin olivat nähneet koko joukon absoluuttisena monarkkina olemisen varjopuolia ja arkailivat astua liian suuriin saappaisiin. Suuria olivat saappaat Paavalillekin; hänellä oli kova tarve vahvistaa tsaarin asemaa, mistä sitten seurasi koko joukko vähemmän mielekkäitä ukaaseja ja niiden myötä myös vähemmän mairitteleva lisänimi Павел Безумный, mikä voitaisiin vapaasti suomentaa Paavali Pöljä. Lopulta absoluuttisen monarkian pimeän puolen sai tuta myös Paavali; joukko upseereita sai tarpeekseen hänen tempoilevasta hallinnostaan ja murhasi tsaarin vuonna 1801.

Ja sitten tsaari

Ei siinä 23-vuotiaalla Aleksanterilla sitten auttanut muu kuin astua todella suuriin saappaisiin. Monenlaisia mietteitä siinä on mahtanut nuoren miehen päässä käydä. Ruotsalaiset upseerit olivat murhanneet kuninkaansa ja venäläiset upseerit tsaarinsa, ja molempien murhaajat olivat olleet oman käsityksensä mukaan patriootteja, jotka puolustavat valtakuntansa etua; ja tällaisten patrioottien kanssa hänen nyt sitten pitäisi alkaa hallitsemaan ylisuureksi paisunutta Venäjän imperiumia.

Aleksanterin isä oli edustanut vapaamielisyyden vastakohtaa, ja Aleksanteri Paavalinpoika isänsä vastakohtana teki täydellisen suunnanmuutoksen. Maata tuli hallittaman lakien eikä yksinvaltiaan oikkujen mukaan, poliittisia vankeja vapautettiin ja sananvapaus koitti Venäjällä. Maaorjien vapauttaminen tehtiin mahdolliseksi, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut maaorjuuden lakkauttamista, vaan edelleen huomattava osa maaseudun väestöä oli ja pysyi maaorjuudessa. Eikä absoluuttinen monarkiakaan muuksi muuttunut, vaikka elettiinkin valistuneen absolutismin aikaa. Myös ulkopolitiikassa Aleksanteri pyrki liennyttämään tulehtuneita suhteita, ja niinpä hän teki ensimmäiseksi konsuliksi nousseen Napoleonin kanssa rauhansopimuksen heti valtaan noustuaan.

Ja tsaarinhan täytyy sitten myös sotia

Rauhanelkeistään huolimatta Aleksanterista löytyi silti myös sotaisa puoli. Sitä kun sattuu olemaan tsaari, niin silloin voi lähteä ihan oman halunsa mukaan johtamaan suurta armeijaa, ja helposti käy niin, että tehtävä on nuorelle miehelle mieleinen. Napoleon oli ehtinyt aloittaa sotimisensa Euroopassa ja hänen aisoissa pitämiseksi Itävalta ja Venäjä loivat vuonna 1805 ranskanvastaisen koalition, minne 27-vuotias Aleksanteri lähti sotapäällikön kykyjään näyttämään. Seurasi kolmen keisarin taistelu Austerlitzissa, nykyisen Tšekin tasavallan alueella. Vähän epäreilu asetelma kun kaksi keisaria taistelee yhtä keisaria vastaan, mutta se oli sitä aikaa, jolloin yksi keisari voitti aina ja muut sitten saivat päihinsä. Aleksanterilla oli operatiivisena johtajana vanha ja viisas kenraali Kutuzov, joka oli kehottanut odottamaan täydennysjoukkoja ennen taistelutoimien aloittamista. Aleksanteri ei odottanut, ja niinpä se yksi keisari pääsi rökittämään niitä kahta muuta oikein perusteellisesti.

Sodathan eivät sotimalla lopu, eivätkä ne sitä tehneet Napoleoninkaan aikana. Seuraavina haastajina olivat Preussi, Englanti ja vielä suurvalta-asemastaan kiinnipitävä Ruotsi, jonka kuningas, naimahuolensa kaikki heittänyt neljäs Kustaa halusi panna Napoleonin aisoihin. Apuaan tarjosi myös Aleksanteri, mutta tulos oli silti aina sama. Sehän oli aikaa, jolloin yksi keisari voitti aina. Sen voiton myötä tehtiin sitten Tilsitin rauhansopimus. Olipa Niemen joella lautta ja lautalla pienoinen kahvila, joka ei ehkä kuitenkaan ollut niin kovin pienoinen kun kaksi Euroopan mahtavinta keisaria siellä neuvoa pitivät. Napoleon oli innostunut siirtelemään rajoja, ja kun Ruotsin neljäs Kustaa oli juuri riittäväsi häirinnyt tätä hänen mieliharrastustaan, niin Napoleon halusi näyttää Kustaalle närhen munat. Pommerista, nykyisen Puolan alueelta hän oli jo ajanut ruotsalaiset pois, ja nyt oli aika panna lopullisesti piste Ruotsin suurvalta-asemalle ja ajaa Kustaan joukot pois myös Suomesta.

Napoleon tiesi, että merkittävä osa Ruotsin armeijasta oli itse asiassa suomalaisia. Hakkapeliitat
olivat olleet niin tehokkaita hävittämään saksalaisia kyliä, että maine oli kiirinyt Pariisiin saakka.
Hän myös tiesi, että Pohjolassa on, paitsi perinteistä metsää, niin myös paljon perin soista metsää, ja
ettei hänen sinne pidä lähteä, siellä tulevat vain vilu ja nälkä vastaan. Mutta venäläisethän ovat
samanlaisia metsäläisiä, ihan sopivia pohjoisen nälkämaan valloitukseen. Niinpä hän alkoi ylipuhua
Aleksanteria valtaamaan Suomen Ruotsilta. Sehän olisi Aleksanterille pikkujuttu, Ruotsin armeija oli rapakunnossa, minkä Napoleon oli ehtinyt jo Pommerissa huomaamaan. Aleksanteri ei ensin ollut ollenkaan innostunut asiasta, mutta liittolaissuhteen luominen ja lienee myös mummon aivohalvaus sekä sisaren nolo hylkääminen saivat hänet miettimään sotaretkeä Suomeen ihan uudelta kantilta. Taisi siihen vaikuttaa myös halu rauhoittaa valtakunnan luoteiskulma; sotia suurvalta Ruotsia vastaan oli riittänyt miespolvelle jos toisellekin.

Ja rapakunnossahan Ruotsin armeija oli. Neljäs Kustaa oli enemmän kulttuuripersoona kuin sotapäällikkö, ja hän oli Napoleonin aikaisissa sodissa aina häviävä osapuoli. Kustaan hallinto oli lisäksi sen verran tempoilevaa, että se oli syönyt ruotsalaisten luottamusta omaan kuninkaaseensa aivan samoin kuin suomalaisten luottamusta Ruotsin kuninkaaseen. Aleksanterin imago leijui Napoleonille kärsitystä tappiosta huolimatta aivan eri sfääreissä. Hän oli vapaamielinen ja tehnyt koko joukon uudistuksia, mistä kansa tykkäsi. Kyllähän sana kiertää, eikä tällaista vapaamielisen uudistajan imagoa voinut muuksi muuttaa, ei ainakaan Etelä-Suomessa ja siellä paremmissa piireissä. 1700-luvun Pietarille oli ollut ominaista akkavalta, mistä asukkaat olivat saaneet nauttia jopa pari vuotta pitempään kuin mitä sittemmin Neuvostoliitto pysyi yhtenäisenä. Tämän akkavallan aikana Pietarista oli rakennettu upea maailmankaupunki, joka loistollaan kykeni kilpailemaan Euroopan komeimpien metropolien kanssa. Tukholma oli siihen aikaan Pietariin verrattuna, jos ei ihan käpykylä, niin kuitenkin vähän sinne päin. Tätä taustaa vasten ei pidä ihmetellä Ruotsin armeijan heikkoa menestystä.

Niinpä sitten alkaa Suomen sota

Aleksanterin joukot ylittivät rajalinjan Haminan ja Savonlinnan välillä helmikuussa 1808, miehittivät eteläisen Suomen suhteellisen nopeasti ja etenivät samantien Pohjanmaalle asti. Eteneminen pysähtyi vasta huhtikuussa Siikajoella ja Revonlahdella käytyjen taisteluiden myötä, minkä jälkeen venäläisiä ajettiin joitain satoja kilometrejä etelään keräämään lisävoimia. Pohjois-Pohjanmaan taisteluihin antoivat paikalliset talonpojat oman pikantin lisän. He muodostivat aseistettuja ryhmiä, jotka omalla sissitaktiikallaan pystyivät sotkemaan venäläisten sotimista. Sille, miksi Pohjois-Pohjanmaan talonpojista tuli yhtäkkiä uskollisia ja suorastaan intomielisiä Ruotsin kuninkaan alamaisia, voidaan löytää useampikin selitys. Sata vuotta ennen Suomen sotaa isonvihan aikaan alueella kierteli kurittomia kasakkajoukkoja, ja perimätieto kertoo, että he olisivat Hailuodossa riehuessaan tappaneet useita kymmeniä paikallisia asukkaita. Pahat teot kyllä muistetaan. Lisäksi sekä Tukholma että Pietari olivat kaukana. Ei ollut Ruotsin kuningas liiemmin häirinnyt talonpoikien elämää, ja harva heistä edes tiesi, miten hienoksi Pietari ole rakennettu.

Mutta ei muutama voitto kokonaistilannetta miksikään muuttanut. Seuraavana vuonna venäläiset olivat jo Uumajassa asti ja halukkuus rauhanneuvotteluihin alkoi olla korkealla. Napoleon oli aikanaan esittänyt, että Aleksanteri saisi valloittaa vaikka koko Ruotsin, mutta sitä ei Aleksanteri kuitenkaan halunnut. Hän ymmärsi hyvin, että vieraiden maiden miehittäminen tulee kalliiksi, ja että siitä on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Olisivatko lienee mummon tekemät valloitukset ja niistä saadut kokemukset saaneet nuoren miehen ajattelemaan asioita sillä tavalla. Ruotsista hän lopulta vetäytyi Tornionjoelle asti; eikä hän lopulta lähtenyt Suomeakaan suoraan Venäjään liittämään, vaan tarjosi autonomista asemaa, tosin Venäjän yhteydessä ja suojeluksessa.

Ja sodan jälkeen Haminan rauha

Uudet rajat vahvistettiin Haminan rauhassa syyskuussa 1809. Niinkuin niin usein, niin myös nyt pienen maan alueita koskevat päätökset tehtiin suurten maiden pääkaupungeissa. Vaikka Tornionjoen länsiranta ja Kalixjokilaakso olivat enimmäkseen suomenkielisiä, Aleksanteri antoi sielläpäin rajaneuvotteluissa periksi. Rajat eivät siis menneet ihan väestön puhuman kielen mukaan. Tornionjoen länsiranta ja Kalixjokilaakso olivat suomenkielisiä, ja siellä jatkettiin elämistä Ruotsin kuninkaan alamaisina. Kun Ruotsi sitten lakkasi sotimasta ja olemasta suurvalta, niin siellä on ollut hyvä elää – niin hyvä, että alue on vähitellen ruotsinkielistynyt. Ahvenanmaan suhteen Aleksanteri oli kuitenkin tiukkana, ja siitä lähtien on tämä saaristo kuulunut Suomeen vaikka se kulttuurisesti ja kielellisesti on selkeästi ruotsalainen. Siellä suomalaisuus ei ole kyennyt kilpailemaan ruotsalaisen identiteetin kanssa, vaan saaristo on yhä edelleen yhtä ruotsalainen kuin mitä se oli viikinkiaikoina.

Aleksanteri myös sääti, että Suomi sai pitää koskemattomana Kustaa III:n vuonna 1772 säätämän hallitusmuodon. Siinähän vahvistettiin kuninkaanvaltaa ja tuotiin esiin säätyjen johtava asema
Ruotsin yhteiskuntaelämässä. Tähän hallitusmuotoon kajoaminen helmikuun manifestissa Nikolai II:n aikana oli sittemmin yksi niistä tekijöistä, mikä sai suomalaiset puhumaan sortokaudesta. Ruotsissa tämä Kustaa III:n hallitusmuoto lakkautettiin heti hävityn Suomen sodan jälkeen jo vuonna 1809, mutta Suomessa se oli ja pysyi voimassa ja kumottiin vasta vuonna 1919 Gustav Mannerheimin toimiessa valtionhoitajana.

Autonominen Suomi saa uuden maakunnan

Huomattavan mielenkiintoinen suomalaisten asuttama alue oli Старая Финляндия, suomeksi Vanha Suomi, Isovihan aikana venäläisten muodostama kuvernementti, joka käsitti Karjalan kannaksen, nykyisin Suomeen kuuluvan Karjalan sekä Sortavalan alueen Laatokan pohjoispuolella. Tätä aluetta ruotsalaiset olivat yrittäneet valloittaa Hattujen sodassa, mutta tuloksena oli ollut lukuisten sankarivainajien lisäksi uusia aluemenetyksiä. Sinne oli myös Kustaa III:n armeijansa ja laivastonsa kanssa pyrkimässä, mutta tuloksena oli lähinnä tyytymättömyyttä upseerien keskuudessa – niin ja tietysti paljon sankarivainajia. Ja kun Kustaan sodasta ei näyttänyt tulevan oikein yhtään mitään, niin lopulta upseerien muodostaman Anjalan liiton miehet lähtivät omin päin tekemään rauhaa Aleksanterin mummon kanssa; ja rupesipa siinä myös joillakin itämään ajatus, että Suomelle voisi olla parempi olla itsenäisenä alueena Venäjän suojeluksessa kuin että sukupolvi toisensa jälkeen uhrataan nuoria miehiä sotiin, jotka eivät anna mitään mutta tuovat maahan kuolemaa ja hävitystä.

Tämä Vanha Suomi jäi Haminan rauhassa Venäjän kuvernementiksi, mutta maailma muuttuu – ja kun elettiin Napoleonin sotien aikaa, niin muutoksia saattoi tulla paljon ja nopeassa tahdissa. Napoleon oli sen verran omapäinen tyyppi, että hän ajautui sotaan melkein kaikkien kanssa, ja nyt kaikkein vaikeimmaksi palaksi oli osoittautunut Englanti ja erityisesti sen laivasto. Napoleon pyrki kauppasaarrolla pakottamaan Englannin rauhaan, mutta tulos oli sitä mitä kauppasaarroista varsin usein seuraa: uho eikun kasvaa ja saartoa aletaan kiertää niin paljon kuin pystytään. Aleksanterille saarrosta oli ainoastaan haittaa ja sen myötä hyvin vähän intressiä valvoa saarron ohi menevää kauppaa, ja niinpä välit Napoleonin kanssa alkoivat viilentyä. Kun tällä rintamalla uusi yhteenotto näytti hyvin mahdolliselta, niin Aleksanteri halusi rauhoittaa valtakuntansa luoteiskulman tekemällä suomalaiset niin tyytyväisiksi, ettei Ruotsi sitä kautta pääsisi aiheuttamaan ongelmia. Niinpä Aleksanteri päätti – jo reilut puoli vuotta ennen Napoleonin Venäjälle hyökkäystä – liittää Vanhan Suomen uuteen autonomiseen Suomeen. Tämä tarkoitti sitä, että Suomeen liitettiin Isovihassa ja hattujen sodassa menetetyt alueet ja vähän enemmänkin ilman, että yhtään laukausta tarvitsi ampua. Tuohon päätökseen ovat varmasti vaikuttaneet myös suomalaisten diplomatia ja Aleksanterin luontainen vapaamielisyys, mutta kannattaa muistaa, että valtakunnan luoteiskulman turvaaminen on ollut asia, joka on ollut ja pysynyt tärkeänä riippumatta maailmanpolitiikan kiemuroista. Se on venäläisille tärkeä yhä edelleen, mikä ei valitettavasti lainamuskeleilla pullistelevalle suomalaiselle patriootille tule aina ensimmäisenä mieleen.

Näin autonominen Suomi pääsi aloittamaan elämänsä suhteellisen itsenäisenä ja alueellisesti huomattavasti suurempana kuin mitä se oli Ruotsin vallan alla viimeiset sata vuotta ollut. Eurooppa oli yhä edelleen sotaisa maanosa, mutta aiemmasta poiketen ne sodat eivät kovin paljoa suomalaisten elämää häirinneet. Ensimmäinen kunnon kahina tuli vasta 109 vuotta Haminan rauhan jälkeen, ja silloinkin suomalaiset saivat sotia suomalaisia vastaan.

Mutta mikäänhän ei kestä ikuisesti. Suomen autonomia alkoi rapautua kun Venäjällä tuli valtaan tsaari, joka suurvallan hallitsijana oli samaa kaliiperia kuin mitä aikoinaan Kustaa IV Adolf oli ollut. Molemmat hävisivät kaikki sotansa, ja kun valtakunnan asiat olivat menneet riittävästi alamäkeä, molemmat saivat kenkää absoluuttisen monarkin virastaan. Ja molemmissa tapauksissa – tosin vähän mutkan kautta – kävi lopulta niin että Suomen valtiollinen asema siitä vain vahvistui.

————–

KANSSAMATKUSTAJA (Risto Nordman 23.1.2023)

Minulle sattui syksyllä 2022 tapaus, joka voisi olla hyvä kertoa vähän laajemmallekin yleisölle.
Olin menossa junalla Helsingistä Ouluun, ja Tikkurilan asemalta samaan vaunuun nousi nuorehko,
ehkä vähän päälle 30, mies, joka aran näköisesti pälyili ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, mihin
voisi istua. Minun vieressäni oli tyhjä paikka, ja kun en yleensäkään osaa kovin leveästi istua, hän
tuli kysymään, että onko tämä paikka vapaa. Vastasin, etten tiedä; paikka voi olla varattu, mutta
toistaiseksi siihen ei ole kukaan tullut, ja kun juna pysähtyy seuraavan kerran vasta Tampereella, on
hyvin mahdollista, että paikka on ainakin sinne saakka vapaa. Nuori mies puhui englantia hyvin
vahvasti korostaen, ja koska huomasin, ettei hän ollut minua täysin ymmärtänyt, kysyin, mitä kieliä
hän puhuu. Hän vastasi, että venäjää – ja pienen tauon jälkeen – ja ukrainaa.

Siinä vaiheessa minä vaihdoin kieltä ja kysyin venäjäksi, että mikä oli syynä tuollaiseen vapaan paikan hakemiseen; matkalipun mukanahan tulee automaattisesti paikan varaus, minkä takia junassa kaikilla pitäisi olla varattu paikka. Hän selitti tulleensa juuri Ukrainasta, ja että ukrainalaiset pakolaiset saavat matkustaa junassa ilmaiseksi; riittää kun esittää Ukrainan passin. Näin todella oli; konduktöörille riitti passin näyttäminen, eikä mitään matkalippua tarvittu.

Kun nuori mies pääsi keskustelemaan omalla äidinkielellään, hän lakkasi vaikuttamasta aralta ja selvästikin hyvin mielellään alkoi kertoilla omia kokemuksiaan. Vastaavanlaisia pakolaisten kuvauksia on suomalainen media niin täynnä, ettei niitä kannata tässä yhteydessä mennä toistamaan, mutta sitten kun puhe kääntyi sille puolelle, että miten tämän kriisin voisi ratkaista ja sodan lopettaa, tultiin sellaiselle alueelle, mikä on niin toimittajille kuin poliitikoille aika vierasta. Esitin omana näkemyksenäni, että olennaista kriisin ratkaisussa on, että Ukrainan talous pitäisi voida saada elpymään, jotta ihmisille olisi töitä ja kohtuullinen toimeentulo. Sitä varten pitäisi pystyä palauttamaan jollain tavalla toimivat taloussuhteet Ukrainan ja Venäjän välille ja sen myötä maakaasun ja öljyn tuonti Venäjältä. Tämän suuntainen kehitys on kuitenkin tässä maailmatilanteessa täysin mahdoton; joka puolella poliitikot ovat rakentamassa rautaesirippua keskelle Ukrainaa, ja media jauhaa jatkuvasti, kuinka sinne pitää jatkuvasti toimittaa tuhoa ja hävitystä ja kylvää vihaa ja katkeruutta.

Jos tuollaisia näkemyksiä menee esittämään sotaintoiselle suomalaiselle toimittajalle tai poliitikolle, niin vastauksena tulee helposti vuodatus isänmaallisuutta, minkä takana on vakaa käsitys siitä, että ukrainalaisia nuoria miehiä tapattamalla maailma saadaan paremmaksi elää. Ukrainalaiselta nuorelta mieheltä ei kuitenkaan tuollaista vuodatusta tullut. Ei niin, etteikö kiihtynyt mielentila olisi ollut selvästi näkyvissä, mutta isämaallista paatosta selvästi enemmän häntä kiinnosti Ukrainan talous ja sen palauttaminen normaaleihin uomiin. Sitä ei pidä ihmetellä, koska jo ennen sotaa Ukraina oli Moldovan ohella Euroopan köyhin valtio. Pelkästään Venäjällä henkeä kohti laskettu bruttokansantuote oli lähes kolminkertainen Ukrainaan verrattuna. Samoin Venäjällä palkat olivat selvästi parempia, minkä takia venäjää puhuvia ukrainalaisia oli muuttanut suurin joukoin Putinin Venäjälle leveämmän leivän perässä.

Nuori mies alkoi selittää, miten talouden alamäki sai vauhtia nimenomaan Viktor Jušhtšenkon (ukr. Віктор Ющенко) presidenttikaudella vuosina 2005–2010. Sehän oli kaasusodan aikaa. Kaasuputket Venäjältä Keski-Eurooppaan oli aikoinaan vedetty Ukrainan kautta, ja voisi olettaa, että sitä reittiä kaasun toimitukset jatkuisivat tulevaisuudessakin. Mutta joskus käy niin, että riitely on niin kovasti tärkeää, ettei mitään järkeviä päätöksiä kyetä tekemään. Koska Ukrainan läpi kulkeva putki oli välttämätön kaasun toimittamiseksi länteen, venäläiset tarjosivat ukrainalaisille sopimusta, missä Gazprom subventoi Ukrainaan toimitettavaa kaasua, mitkä tappiot oli tarkoitus kattaa lännestä saatavilla tuloilla. Maksakoon saksalaiset viisinkertaista hintaa, sehän niille ihan oikein. Mutta ukrainalainen talousajattelu menikin niin, että heidänhän kannatta myydä tätä halvalla ostettua kaasua kalliilla hinnalla länteen. Siinä vaiheessa loppui venäläisen osapuolen ymmärtämys, ja Ukrainan ostaman kaasun hintaa nostettiin niin, että se olikin lopulta noin puolet saksalaisten maksamasta hinnasta.

Voisi kuvitella, että kaasusota olisi tästä asettunut, mutta eihän siinä niin käynyt. Ukrainalainen osapuoli lakkasi maksamasta kaasulaskujaan; minkä venäläiset sille voivat jos he aikovat toimittaa kaasua länteen, putkihan kulkee Ukrainan kautta. No, venäläiset päättivät rakentaa Nord Stream -kaasuputken Itämeren pohjaan, mutta kun sellaiset hankkeet eivät valmistu hetkessä, niin kaasusota sen kun jatkui. Siinä vaiheessa, kun Ukrainan kaasuvelka oli noussut miljardiin dollariin ja he olivat hyvin haluttomia sovittelemaan velkaa kansainvälisessä tuomioistuimessa, Gazprom vähensi kaasun syöttöä Ukrainan kulutuksen verran. Huono keino: ukrainalaiset vähensivät saman verran syöttöä länteen ja käyttivät kaasua niin kuin ennenkin. Siitähän ei voi muuta seurata, kuin että kaasun toimitukset Ukrainaan loppuivat kokonaan. Ja kun Putinin demonisointiin tottunut länsimedia pääsi tätä loppumista kommentoimaan, niin siitä revittiin näyttäviä otsikoita, kuinka Putin kiristää EU-maita kaasun toimituksilla. Sellaiset otsikot myyvät hyvin, ja kun pahis on Putin, niin niitä on helppo myös uskoa.

Jotenkin näistä asioista oli helppoa keskustella ukrainalaisen nuoren miehen kanssa. Ei ollut mitään paatosta eikä meistä kumpikaan halunnut lähettää nuoria miehiä tappamaan toisiaan, oli vain selkeä halu löytää ratkaisu hänen kotimaataan piinaavaan helvettiin. Eikä meistä kumpikaan löytänyt sodasta sitä hyvää osapuolta. Suomalainen media kuvaa ukrainalaiset vitivalkoisina enkeleinä ja venäläiset pikimustina perkeleinä, venäläinen media tekee saman juuri toisin päin. Totuus lienee paljon harmaan eri sävyjä rintamalinjan molemmin puolin. Olipa kerran Euroopassa Hitlerin totuus ja Stalinin totuus, mutta nykyään me tiedämme, että molemmat totuudet olivat propagandalla paisuteltuja eivätkä aina ollenkaan totta. Voisi arvata, ettei Ukrainan kriisiin tule ratkaisua, ennen kuin valtaosa ihmisistä alkaa ymmärtää, että sekä Putinin että Zelenskyin totuudet ovat propagandalla paisuteltuja eivätkä aina ollenkaan totta. On vain valitettavaa, että sitä ymmärrystä ei välttämättä tule ennen kuin tuhoaminen ja tappaminen ovat saavuttaneet sellaisen pisteen, ettei niitä voi enää jatkaa.

Minun matkakumppanini jäi junasta Tampereella, joten tämä keskustelu ei kestänyt puoltatoista tuntia pitempään. Hän oli siinä määrin innostunut jatkamaan keskustelua, että pyysi lähtiessään minun puhelinnumeroani. En kuitenkaan antanut numeroa. Ei siksi, ettenkö olisi tuntenut empatiaa tätä pakolaista kohtaan, vaan siksi, etten kuitenkaan kykenisi antamaan hänelle sellaista apua, mitä hän todella tarvitsee. Me olimme keskustelleet virtuaalisista ratkaisuista, joita ei todellisuudessa ole olemassa, eikä sellaisen keskustelun jatkaminen johda mihinkään. En tiennyt silloin, enkä tiedä vielä tänä päivänäkään, miten Ukrainan kriisi voitaisiin ratkaista. Ainoa asia, mikä on pikkuhiljaa alkanut selvitä, on, että eivät sitä ratkaisua tiedä sotaintoiset suomalaiset poliitikot eivätkä toimittajatkaan. Voisi olla paikallaan kysyä paikallisilta ihmisiltä, mutta sellaistakaan mahdollisuutta ei ole: Nobelin rauhan palkinnon saaja ja Harwardista valmistunut lakimies Barack Obama on linjannut, että heillä ei ole oikeutta päättää oman alueensa statuksesta. Ei siinä taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tuhoamista ja tappamista.